Arki

Jotenkin tuntuu tutulta. Tyttären kerhot alkoivat, ja sairastelu samantien. Istutaan sisällä ja podetaan pojan kanssa, tytär menee pitkin seiniä, koska on jo parantunut parin päivän flunssastaan (joka pienellä kestää taas näköjään pari viikkoa). Minun pitäisi viitsiä ja jaksaa muutama tylsä asia, lykkään niitä kuumeen varjolla. Mutta ne odottavat, eivät ne katoa, koko ajan jomottavat pään sisällä. Miten muutos voikin olla joskus niin vaikea saada alkuun? Vaikka tietää, että on pakko, ja tajuaa, että tämä se pahinta on, repäisy tutusta. Kun asiat taas rullaavat, kaikki käy lopulta hyvin. Vaikkakin erilailla.

Tykkään kun tulee syksy, ei siitä mihinkään pääse. Kesää aina kaipaa ja rakastaa mutta syksyn sävyt, valo ja koleus sopivat silti minulle paremmin.

Vielä se ei ole. Aamuisin hento tuntu, iltapäivisin vähennetään vaatetta reippaasti. Ihanaa aikaa!