Niin se taas menee. Minä en mene mihinkään, ainakin siltä tuntuu. Yritän pysyä pienissä hetkissä, nauttia kesän joka hippusesta.
Huomenna vietetään peikkotyttären viisivuotispäivää. Mihin se aika meni, vasta minulla oli pienenpieni käärö sylissä.
On ne ihania, kun ne on pieniä, mutta on ne ihania, kun ne kasvaakin.
8 kommenttia:
Voi mikä ihana kuva!
Toisinaan se lapsen hurja kasvutahti hirvittää ainakin tätä äitiä!! Onnea Onnea!!
Samaa minäkin ihmettelen: mihin se aika katoaa? Vasta hän oli itkevä käärö, huomenna menee armeijaan. Näin se elämä menee.
Eksyin blogiisi monen mutkan kautta. Olen iloinen siitä. Kauneimmista kaunein tuo tämän postauksen kuva...
Itse painiskelen samojen tunteiden kanssa kahden pienen pojan kanssa. Kunpa oppisi elämään täysillä jokaisessa hetkessä eikä haikailisi menneitä eikä liikaa suunnittelisi tulevaa...itse sorrun siihen liian usein.
Kaunis kuva...
Voisin yhtyä niin sanoihisi (ja Minttumaarin). Itsekin neljän pienen äitinä näitä miettii. Esikoinen menee syksyllä kouluun ja kuopus tuli vuoden ja tuntuu tosiaan että mihin se aika menee... :)
Niin samoja asioita minäkin mietin. Aika juoksee ja katoaa... Lasten myötä ajankulun tajuaa erinlailla. Olenkin opetellut nauttimaan hetkestä ja kaikista pienistä kriiseistä ja uhmistakin. Nyt on nyt ja aivan liian pian se muuuttuu.
Kaunis kuva tytöstä!
Kiitos kaikille kommenteista! Hetkessä eläminen - lapset sen osaa, aikuisille se on välillä vaikeaa.
Lähetä kommentti