Kun lapsi sairastaa...

                                 

...äidin sydän pakahtuu. Neuvoja sataa. Tehkää näin, älkää noin, jotain täytyy vielä kokeilla. Eikö se auta. Voi kamalaa. 

Kuudentena päivänä olen kyllästynyt, sairas huolesta, väsynyt. Soitan uusien -oikeiden- neuvojen toivossa sairaalaan. Käskevät tulla. Mennään. Ruuhkaa. Kokeita. Ystävällinen lääkäri. Lopulta päästään takaisin kotiin. Onneksi. Mukana tarkat nesteytysohjeet. Poika niistä vähät välittää, nukahtaa aikaisin, nukkuu pitkän yön. Tänään näyttää paremmalta. Vihdoin. Kirjataan ylös, mitä toinen juo. Mitä tulee ulos, eikä vielä ole tullut mitään. Ehkä säästymme toiselta sairaalareissulta.

Näin on menty. Aika vain on. Tulisin hulluksi, jos miettisin, mitä kaikkea asioita olisi pitänyt tällä viikolla tehdä. Ja mitä kaikkea kivaa oli viikonlopuksi mietittynä. Se kaikki on vielä edessä. 

Reissu ja tuliaiset

Matka oli pitkä, perillä kaunista. Poroja ei näkynyt. Pilkille vielä päästiin. Muuten viikonloppu oli hulinaa, sukua, lapsia aikuisia. Ehdin jo kaivata hiljaisuutta, mutta sellainen minä olen. Sunnuntaina ajettiin Tampereelle Miehen siskon kotiin, maanantaina omaan kotiin. Väsytti.

Alla Tampereen tuliaisia, pikaiselta kauppareissulta. Pohjoisesta saimme rajun vatsataudin, onneksi vasta kotona sairastuttiin (tosin pienin oireili jo Tampereella). Petiin on kaatunut koko poppoo Miestä lukuunottamatta. Pojan kunto alkaa pikkuhiljaa huolestuttamaan.

Harmittaa. Ulkona on lämmin. Mutta tuleehan noita päiviä. Vappukin, tyttärellä jää väliin kerhon vappunaamiaiset, mutta jospa viikonlopuksi tässä toetaan.  Järjestetään omat kemut.

Aurinkoista Vappua!

...

Saamattomuus. Tuo kauhia piha. Pysähtynyt aika, mitään ei tapahdu (paitsi vähän siellä pihalla). Siinäpä tämän hiljaisuuden syitä.

 

Nyt olemme lähdössä reissuun. Josko ensi viikolla saisin aikaiseksi, matkakertomusta tai muuta. Ihanaa viikonloppua kaikille, auringonpaistetta ja linnunlaulua!

Kauhia piha

Lumi on mennyt. Piha on alaston, ruskea, tahmea. Kauhia, sanoi isäni, miten kukkaan voi tämän keskellä ellää. Samalla lapioi savimultaa kuoppaan, joka on talon takana viime kesän vesiputkien vedon jäljiltä. Muutkin kauheudet ovat suurelta osin putki- ja tieremontin ansiota. Aikataulun pettäminen heillä näkyy nyt meillä. Ei ehditty siivota jälkiä ennen talvea, nyt se alkaa.

Totuus on, että piha on kauhea. Kuin työmaa vieläkin. Ja vaaranpaikkoja on. Mutta minä näen jo kukkapenkit, uudet ja vanhat, kissan- ja kurjenkellot ja kaikki niiden kaverit. Suunnittelen uusia alppiruusuja, liljoja, polkuja. Kasvimaata. Aitaa. Riippukeinua. Minä näen sen kaiken.

Nyt vihmoo räntää, mutta peippo laulaa. Ja kevät tuoksuu.

Hyvä pääsiäinen

Olimme kotona. Pihalla paljon. Poltimme kokkoa, raivasimme kenttää ja kukkapenkkejä, sotkimme kengät ja vaatteet. Mies ja tytär kävivät pilkillä, palasivat ilman saalista, iloisina kuitenkin.

Neljäntenä päivänä mies lähti yksin (olikin jo sen tarpeessa) ja toi iltapala- ahvenen ja hauen pakkaseen. Tytär auttoi suolauksessa ja sanoi, että täällä tuoksuukin hyvältä (raaka, tuore kala, liittyneekö tähän jo jotain mielikuvia tai ehkä tuoksu vaan on niin hyvä...). Poika huusi pikku hauki, se mua purasee. Katsoi kuitenkin hauen hampaita, kun kerrottiin -taas- ettei kuollut kala ketään pure.

Oli sumuista (on yhä). Lauantaina paistoi iltapäivän. Jotenkin sumu silti sopi tähän pysähtyneeseen tunnelmaan. Ei ollut kiirettä. Ei vieraita. Ainut sovittu kyläreissu peruuntui isäntäväen sairastelun vuoksi. Ehdin ja jaksoin jopa lukea pari kirjaa, kolmas on menossa. Erityisesti mieltä piristi Anneli Vainion Kotini on linnani. Se sopi tähän aikaan, minun ja kevään.

Lisää haahuilua

Olen nauttinut sateen ropinasta kattoon. Tänään tulee lunta.
On jaksettu muutama pääsiäismuna koristella.
Pyykätty.
Eilen päästiin jo ulos, lätäköihin.

Tytär sairasti vatsatautia viikonloppuna, olen jo toiveikas, ehkä se ei tarttunut muihin (tai poikaan ja minuun, mies oli reissussa). Olo on silti vetämätön, valju. Tekemistä on kasa, epämääräinen. Mukavaa tekemistä tosin, mutta kiirus tulee, se ei ole koskaan kivaa.

Viikko vierähti taas ihan huomaamatta. Ulkoillessa, neuloessa. Muutamaa ei niin kivaa asiaa hoitaessa (ja jatkuu ensi viikolla, puuh).

Lapset nauttivat, kun on märkää. Pihaan on ilmestynyt jokia ja järviä, joista ongitaan jääkaloja. Kohta on vain kuraa ja mutaa, ja se on ihanaa. Ainakin joidenkin mielestä.

Minua kyllästytti pihalla pyöriminen ja kannoin kannoin tuolin ulos. Puikot käteen ja paksua kaulahuivia aloittelemaan. Mahtaako sitä enää tarvita... Työ takkusi, piti aloittaa alusta, kaventaa malli puoleen, että lanka riittää (kirpparilta ostettu kerä). Vähän on muutenkin sellainen olo, kovasti muka tehnyt jotain, koko ajan ja kaikkea, eikä mikään ole silti edennyt. Ehkä se johtuu juuri siitä, että tekee vähän tätä ja tuota eikä keskity yhteen asiaan kerrallaan. Taidan syyttää kevättä, se saa minut levottomaksi, unelmoin ja kellun, unohtelen, haahuilen ympäriinsä. Teen sen mikä eteen sattuu tai mikä huvittaa.