Arki

Jotenkin tuntuu tutulta. Tyttären kerhot alkoivat, ja sairastelu samantien. Istutaan sisällä ja podetaan pojan kanssa, tytär menee pitkin seiniä, koska on jo parantunut parin päivän flunssastaan (joka pienellä kestää taas näköjään pari viikkoa). Minun pitäisi viitsiä ja jaksaa muutama tylsä asia, lykkään niitä kuumeen varjolla. Mutta ne odottavat, eivät ne katoa, koko ajan jomottavat pään sisällä. Miten muutos voikin olla joskus niin vaikea saada alkuun? Vaikka tietää, että on pakko, ja tajuaa, että tämä se pahinta on, repäisy tutusta. Kun asiat taas rullaavat, kaikki käy lopulta hyvin. Vaikkakin erilailla.

Tykkään kun tulee syksy, ei siitä mihinkään pääse. Kesää aina kaipaa ja rakastaa mutta syksyn sävyt, valo ja koleus sopivat silti minulle paremmin.

Vielä se ei ole. Aamuisin hento tuntu, iltapäivisin vähennetään vaatetta reippaasti. Ihanaa aikaa!

Mummolassa

Löysin vanhan kotikaupungin pyörätiet uudestaan. Maalaismaiseman kaupungin hulinan kupeessa. Vanhan kotitalon, muistin sen jyrkän mäen (miten siitä talviliukkailla pääsi lastenvaunujen kanssa). Juhani. Talon nimi, sen olin unohtanut, miten sen voi unohtaa. Mietin, keitä siellä nyt asuu, miltä näyttää, remontoitiinko se "pilalle". Millaisia me olisimme, jos vielä siellä asuisimme, samanlaisiako. Puuhat ainakin erilaisia, vuokralaisten, ei omaa pihaa, rauhaa, liikenteen taukoamaton hurina.

Kotiin oli hyvä tulla, vaikka reissu oli mukava. Ensimmäisenä kiersin kasvimökin ja pihan. Mitä uusia nuppuja, kukkia, onko paprika taas pudottanut hedelmänalut. Lapset jäivät vielä mummolaan, tulevat illalla. Meillä on hiljaista, meinaan vähän kitkeä , lukea, kutoa. Tai sitten vain olla.

Aika

Niin se taas menee. Minä en mene mihinkään, ainakin siltä tuntuu. Yritän pysyä pienissä hetkissä, nauttia kesän joka hippusesta.

Huomenna vietetään peikkotyttären viisivuotispäivää. Mihin se aika meni, vasta minulla oli pienenpieni käärö sylissä.

On ne ihania, kun ne on pieniä, mutta on ne ihania, kun ne kasvaakin.

Maalattuja naisia

Miksi aina naisia? Mies kysyi.
En tiedä. Mitä sitten? Niitä vain tulee. Tai ei niitäkään enää, maalausinto on laantunut, eikä minulla ole rutiinia, joka saisi tarttumaan pensseliin uudestaan. Odotan inspiraatiota, olkoonkin se tyhmää (myönnän, että helteillä on myös osuutta asiaan =) ).

Uimakoulua

Kuvassa tyttären uimakoulun maisemat. Mukavaa, kun ilma on lämmennyt (viime viikolla ei paljon naurattanut, äidit turkit päällä ja lapsoset uikkareissa tärisemässä). Tytär on päättänyt oppia itse uimaan, opetus ei paljon kiinnosta. Ujostuttaa. Ei auta mikään, mutta siellä menee kuitenkin, polskii muitten lähellä, mutta auta armias, jos joku PUHUU hänelle tai PITÄISI jotain ohjetta noudattaa. Huoh. No, ensimmäisillä kerroilla ei varpaitaan kastellut, joten jotain kehitystä...

Eräänä päivänä koulun jälkeen näimme kyykäärmeen. Ui siitä tyttären vierestä ja rantautui jalkoihini. Siinä sitä sitten tuijoteltiin puolin ja toisin. Se, aika suuri, mutta kuitenkin niin pieni ja yksin, ja me, kaikki äidit, isät, lapset. Poishan se piti lopulta viedä, kun ei tajunnut (uskaltanut?) itse lähteä.

Puolensa tuolla uimakoululla luonnonhelmassa.

Mukavaa juhannusta!